Juna-asema: autoa vai ihmistä varten

Espoon kaupunginsuunnittelu on monella tavalla katastrofaalisen huonoa. Helsingissäkään ei kaikki mene niin kuin pitäisi, mutta Espoo on pääkaupunkiseudun suuri musta lammas. Pahinta on, että tietämystä siitä, miten asiat olisi järkevintä tehdä, kyllä löytyisi. Jokin vaan tökkii vastaan, onko se sitten ideologiaa, separatismia vai kädettömyyttä, siihen en osaa ottaa kantaa.

Espoo haluaisi kovasti jatkaa "kaupunkirataansa" eli ylimääräistä raideparia välille Leppävaara-Kauklahti (eivät ole vieläkään tajunneet suunnitella sitä Histaan saakka). Koska koko kaupunkiradan idea perustuu asutuksen keskittämiseen sen varrelle (tarkemmin sanottuna asemien ympärille), otan esimerkkinä Espoon kaupunginsuunnitteluosaamisesta Kilon aseman ympäristön. Kilo on heti seuraava asema Leppävaarasta länteen eli ensimmäinen suunnitellun kaupunkiradan jatkeen asema.

Kilon asema häämöttää tuolla, missä näkyy sininen merkkitolppa. Kuva aseman eteläpuolelta.

Ajattelen junaa liikennevälineenä, jolla on muihin verrattuna kaksi olennaista etua: suurten ihmisjoukkojen kuljetus kerralla sekä harvoihin pysähdyksiin ja muusta liikenteestä eristämiseen perustuen nopea kulku. Toisaalta koska asemia on harvassa, pitäisi asutustakin keskittää aseman ympärille mahdollisimman tiiviisti siten, että ihmisten keskimääräinen kävelymatka asemalle olisi mahdollisimman lyhyt. Liene selvää, että jos kävelymatka kotiovelta laiturille on kaksi minuuttia, valitsee ihminen todennäköisemmin työmatkoihinsa junan kuin tilanteessa, jossa kävelymatka on kuusi minuuttia. Voidaan myös olettaa, että juna-aseman välittömässä läheisyydessä sijaitseva talo houkuttelee asukkaikseen keskimääräistä enemmän nimenomaan junaa käyttäviä ihmisiä.

Olisikin intuitiivista ympäröidä juna-asema kerrostaloilla, joista on kivenheitto laiturille. Sijainnin lisäksi tärkeää olisi ottaa huomioon kävelyreitti asunnolta asemalle, suunnitellen ulko-ovi hissiaulasta kohti asemaa sekä reitti ovelta laiturille ja aseman alikulkuun suoraksi. Pienikin asia kuten talon kiertäminen on henkisesti tärkeä asia, jos sen tekee joka päivä kaksi kertaa. Asemaa välittömästi ympäröivät  kerrostalot voisi vielä ympäröidä toisilla kerrostaloilla (talojen väliin vaikkapa viihtyisiä ja valaistuja kävelyreittejä). Tästä eteenpäin voisi asemasta riippuen siirtyä vähitellen pienkerrostaloihin, rivitaloihin ja lopulta mahdollisesti omakotitaloihin.

Espoossa taas ajatellaan, että aivan aseman välittömässä läheisyydessä olisi kerrostalojen sijaan parempi olla parkkipaikkaa. Kyseessä ei myöskään tällä kertaa ole ns. liityntäparkkipaikka, josta autoilija voisi teoriassa vaihtaa junaan: ensinnäkään Kilo ei ole sijainniltaan erityisen järkevä liityntäpysäköintiin, ja toiseksi nuo parkkipaikat vaan sattuvat olemaan pääasiassa asuntojen käytössä.

Asema häämöttää keskellä näkyvän parkkipaikan ja puiden takana. Kuvassa näkyvä  parkkipaikka, joka jatkuu pitkälle eteenpäin, kuuluu opiskelija-asunnoille. Kuva aseman koillispuolelta.

Aseman eteläpuolelle on myös aikanaan rakennettu vilkkaahko tie hankaloittamaan eteläpuolen asunnoilta asemalle pääsyä sekä pidentämään asuntojen etäisyyttä asemasta. Tien sijainnilla radan varressa ei ole sinänsä käytännön merkitystä aseman kannalta, vaan sen sijainti talojen ja aseman välissä lienee valitettavan huonoa kaupunkisuunnittelurutiinia.

Vaan miten on huomioitu juna-aseman läheisyys asuntojen kaavoituksessa? Allaoleva kuva kertoo karua kieltään siitä, mitä on rakennettu aseman olemassaolon aikana aseman välittömään läheisyyteen, aseman vieressä olevan tien toiselle puolelle.

Asema ja sen alikulku kuvassa oikealla. Vasemmalla kaksikerroksinen rivitalo. Välissä vilkas autotie. Huomaa aita ja parkkipaikka tien ja talon välissä. Talon sisäänkäynti on talon vasemmalla puolella, sitä ei näy kuvassa.

Kuten kuvasta näkyy, siihenhän on rakennettu kaksikerroksinen rivitalo, paraatipaikalle aivan aseman välittömään läheisyyteen. Lisäksi, kun kyseessä nyt kuitenkin on espoolainen rivitalo, niin eiväthän sen asukkaat tietenkään junaa käytä. Niinpä talolle onkin tehty kulkureitti aivan muualta kuin aseman suunnasta. Eikä epävirallinenkaan kulku aseman suunnasta talolle oikein onnistu, kun välissä on aita (!) ja parkkipaikka, ja talon ulko-ovetkin on laitettu sisäpihalle päin, toiselle puolelle kuin juna-asema.

Eteläpuolella on ollut rakentamatonta maata, jota on viime vuonna otettu käyttöön. Aseman seutu onkin saanut eteläpuolelle K-kaupan. Voisi ajatella, että junankäyttäjälle olisi kätevintä, jos kaupan sijoittaisi laiturin välittömään läheisyyteen (mieluiten iltapäivällä kotiin saapuvien päälaiturille eli tässä tapauksessa aseman pohjoispuolelle) tai jopa aseman päälle. Asutusta on kuitenkin molemmilla puolilla asemaa, joten mitä kauempana kauppa on asemasta, sitä epäkätevämpi se on toisen puolen asukkaille. Mutta... eihän se olisi espoolaisen logiikan mukaista! Juna-asemaltahan on tärkeämpää päästä kaupan parkkipaikalle kuin itse kauppaan! Rakennetaan siis kaupan ja aseman väliin parkkipaikka, eikä esim. parkkipaikkaa kaupan taakse. Uusi kauppa on lisäksi eteläpuolella.

Kuva aseman eteläpuolelta, autotien toiselta puolelta. Kuvaajan takana ovat aiemmassa kuvassa näkyneet rivitalot. Horisontissa häämöttää uusi K-kauppa, jonka edessä näkyy mikäs muukaan kuin parkkipaikka. Huomaa myös kaupan taakse rakentuvat uudet asuintalot ja tyhjä tila aseman kohdalla, kuvassa oikealla.

Tiivistääkseni vielä, mitä tarkoitan, seuraavassa satelliittikuvassa näkyy aseman ympäristön nykyinen tilanne. Huomaa, että kävelyreittien pituuksia ei voi suoraan mitata linnunteitse, koska aseman ympärillä on erinäisiä kävelyesteitä.

Karttaan on merkitty junalaiturit punaisella (alikulku katkoviivalla), lähimmät asuintalot vihreällä, parkkipaikat tai -talot ruskealla ja kaupat violetilla. Uuden kaupan olen piirtänyt näppituntumalta aseman eteläpuolelle, satelliittikuvaan se ei vielä ollut päivittynyt. Huomaa myös, että asemalaiturin lounaispuolella olevat kaksi vihreää suorakaidetta ovat rivitaloja.

Miten asiat sitten voisivat olla? En ole kaupunginsuunnittelun ammattilainen, mutta ihan intuitioni perusteella hahmottelin jotain allaolevan tapaista. Aivan varmasti joukkoliikenteen ja ympäristön viihtyisyyden huomioon ottava ammattilainen saisi paremmankin suunnitelman aikaan. Tässä ideana on näyttää, että jo tavallinenkin ihminen pääsee pienen aivoriihen jälkeen parempaan ratkaisuun kuin Espoon "ammattilaiset".

Hyvin nopeasti riipusteltu hahmotelma havainnollistamaan sitä, miten asiat voisi tehdä paremmin. Autoilijalle on turhaa säilyttää autoaan juna-aseman ja asunnon välissä, siksi parkkipaikkaa ei pitäisikään laittaa aseman viereen kävelyesteeksi.

Osa ongelmasta johtunee melurajoituksista, suojaetäisyyksistä, junien aiheuttamasta tärinästä jne. Vaan kyseiset ongelmat on onnistuttu ratkaisemaan muuallakin. Olen itse majoittunut suurkaupungissa asuntoon, jonka ikkunat olivat vilkkaan, moniraiteisen junaradan vieressä, radan tasolla. Junien jatkuvat äänet eivät minua haitanneet, ja niiden kulkua oli omalla tavallaan viehättävää seurata. Pitäisikin olla ihmisen oma valinta, haluaako asua aseman välittömässä läheisyydessä. On selvää, että joukkoliikenneyhteyden kannalta loistava sijainti kompensoisi monille ne pienet löydettävissä olevat "haitat" (itselleni ne siis eivät edes olisi haittoja). Myöhässä olevaa junaakin olisi mukavampi odotella kotona kuin kylmällä laiturilla - tämä olisi mahdollista laiturin vieressä sijaitsevassa asunnossa, kunhan VR:n junien kulkutiedot saadaan nykyistä paremmin reaaliaikaisesti nettiin.

Espoon kunniaksi voitaneen mainita, että Kilon aseman seudun tiivistämistä suunnitellaan. Aseman pohjoispuolelle, kartassa näkyvien puiden keskelle, suunnitellaan kahta uutta kerrostaloa. Vaan sinne suunnitellaan myös, aseman välittömään läheisyyteen, isoa yksikerroksista varastorakennusta. Juu, luitte oikein. Mitään suunnitelmia eteläpuolen parkkipaikkojen hyödyntämiseksi asuntokäyttöön ei ole.

Kilon asema ei ole poikkeus. Täysiä katastrofeja junaliikenteen hyödyntämisen suhteen ovat myös mm. Mäkkylän, Koivuhovin, Kauklahden ja Tuomarilan asemat. Kaikkia näitä voisi vielä parantaa, mutta viimeaikaiset ratkaisut eivät todista minkäänlaisesta valaistumisesta Espoon suunnalla. Jos länsimetron kanssa jatkuu sama tyyli, ollaan hukattu raivostuttavan suuri osa raskaan raideliikenteen mahdollisista hyödyistä.

Helsingin kerjäläisongelmasta

Kerjäläisongelma hiertää lukuisien kaupunkilaisten mieltä päivittäin. Itse pohdin viikoittain, miten tällainen tilanne on päässyt syntymään pysyväksi. Eivätkö päättäjät kävele kaupungissa näkemässä tätä kaikkea, kun tilannetta ei ole vieläkään saatu ratkaistua, vaikka ongelma on ollut ajankohtainen jo useamman vuoden, nyttemmin jopa vuoden ympäri?

Näitä kerjäämisen rumimpia muotoja (vammaisten hyväksikäyttö, tahallinen vammauttaminen jne) ei onneksi ole Suomessa vielä nähty. Kuvan lähde: wikipedia.com.

Ovatko hurjasti lisääntyneet romanialaisten tekemät rikokset, lähinnä kai varkaudet ja näpistykset, kerjäämiseen liittyvä ilmiö vai olisiko niitä, vaikka kerjäläisarmadoita ei olisi Suomessa? Ainakin ajallinen yhteys kerjäämisen ja rikollisuuden välillä selvästi on. Mitä luultavimmin omaisuusrikosten tutkiminen olisi helpompaa, jos kerjääminen olisi kiellettyä, ja siis lähes kaikki Itä-Euroopan romanit olisivat täällä rikollisen toiminnan harjoittajia (tabu sanoa ääneen, mutta näinhän se on?).

Kirjoittaessani tätä huomaan hyvin, miten äärioikeistolaisilta nämä mielipiteet tuntuvat, varsin perussuomalaisilta. Perussuomalaiset eivät kuitenkaan omista yksinoikeutta närkästyä kerjäläisongelmasta. Itse olen äänestänyt useimmiten vihreää puoluetta, jonka kannat kerjäämiseen ovat täysin kestämättömät. Vihreän puolueen ongelmia onkin, että järkeen perustuvaan politiikkaan liitetään naiivit tunteet. Se on pienempi synti kuin valtapuolueiden häpeämätön kotiinpäinvetäminen (tästä pitää kirjoittaa oma kirjoituksensa joskus), mutta toivoisin vihreiden ymmärtävän, että "universaali hyvinvointi" eli hyvinvoinnin summa maailmassa ei parane sillä, että organisoituneen kerjäystoiminnan pelinappuloille perustetaan yhteiskunnan maksama majoitus Helsingin laitamille.

Miten ongelma sitten pitäisi ratkaista? Välineet ovat jo olemassa. Jos Romania saa olla antamatta eurooppalaisen sairasvakuutuskortin muille kuin niille, jotka ovat töissä, alle 18-vuotiaita, eläkkeellä tai sairauseläkkeellä (tieto YLE:n uutisista), on minusta meilläkin oikeus pitää huolta siitä, että EU-maiden sisäistä kolmen kuukauden turistina oleskelua käyttävät todellakin viipyvät maassa maksimissaan sen kolme kuukautta, ja senkin aikana heidän on voitava todistaa omaavansa majapaikan (hotelli tai paikallisen koti) ja riittävät varat elämiseen. Kerjääminen on todistusaineistoa sitä vastaan, että riittävät varat ovat olemassa. Tämän vuoksi kerjäävä henkilö ei ole turisti, eikä siis omaa kolmen kuukauden oikeutta oleskella maassa. Kolmen kuukauden maksimioleskelun tarkastamisen suhteen romanialaiset ja bulgarit ovat erityisen helppoja tarkastettavia, koska he tulevat Schengen-alueen ulkopuolelta, eli heille voi lyödä maahantulon yhteydessä leiman passiin.

Kerjääminen pitäisi myös kieltää lailla ja pari poliisipartiota omistaa ainakin alkuvaiheissa kerjäämisen karsimiseen Helsingin keskustasta. Olkoot siviiliasussa, jos asia on muuten vaikeaa hoitaa. Lievempi keino olisi organisoituneen kerjäämistoiminnan kieltäminen, joka olisi teoriassa huomattavasti järkevämpi laki, mutta sen valvominen olisi käytännössä huomattavasti vaikeampaa. Kerjäämistä kieltävää lakia ei välttämättä tarvita, jos edellisen kappaleen tulkintaa sovelletaan riittävän tehokkaasti eli ulkomaisen suorittama kerjääminen aloittaa automaattisesti pikaisen selvityksen maassaoleskelun oikeutuksesta.

EU-varoja on annettu romanien aseman parantamiseen Itä-Euroopan maihin käsitykseni mukaan miljardeja, ja joskus uutisista sain sen käsityksen, että yli 90% niistä varoista on mennyt aivan muuhun tarkoitukseen. Tähän pitää puuttua ja keinokin on olemassa: Schengen-alueeseen liittymistä ei sallita, ennen kuin yli 90% näistä rahoista menee oikeasti romanien aseman parantamiseen. Ihan ensimmäiseksi rahoja voisi käyttää kunnon koulujen rakentamiseen, kunnon opettajien palkkaamiseen, perustason infrastruktuurin takaamiseen sekä kelvollisiin vuokra-asuntoihin. Olkoon sitten osittain vaikka positiivista syrjintää; sen verran kauan on sitä oikeaa syrjintää harjoitettu siellä päin, että ei yhtään haittaisi, jos hetkellisesti romaneilla olisi jokin asia paremminkin kuin valtaväestöllä. Suurin ongelma siellä lienee juuri koulutus, koska jos ei käy kunnon koulussa perusopetusta, jää pysyvästi alemman tason hommiin tai työttömäksi.

Jos kerjääminen saadaan Suomesta hävitettyä, olen ainakin minä valmis laittamaan ne kolikot, jotka olen jättänyt antamatta näille kerjäläisille (sanotaanko vaikka 50 euroa) hyväntekeväisyyteen, joka keskittyy nimenomaan Romanian tai Bulgarian romanien olojen parantamiseen. Tällainen suomalaisten organisoima hyväntekeväisyys pitäisi vain perustaa. Ensimmäisenä tekona voitaisiin rakentaa "suomalainen koulu" pahimpaan romanigettoon ja palkata sinne hyvät opettajat hieman normaalia opettajan palkkaa korkeammalla palkalla (jokin porkkana tarvitaan, että kukaan hyvä opettaja suostuu gettoon tulemaan). Uskon, että moni muukin suomalainen on innostunut tukemaan romaneja kotimaassaan. Monilla on nimittäin selvää sympatiaa tätä köyhää ja kurjuuteen joutunutta vähemmistöä kohtaan, mutta rahan antaminen kadulla kerjäävälle ei lisää mitenkään kestävää hyvinvointia tälle kansanosalle.

Kasvissyönnistä ja muusta

Päätin viime syksyn alussa virallistaa kasvissyöjän asemani, menin siis lihalakkoon. Ei se oikeastaan ollut vaikeaa minulle, koska olin jo useimmiten ottanut ruokalassa kasvisvaihtoehdon muutenkin. Olin siis jo käytännössä kasvissyöjä, en vaan ollut tehnyt varsinaista päätöstä asiasta aiemmin. Nyt kasvissyöjäkaverini ottivat päätökseni vastaan ilahtuneesti. En voi kieltää, ettenkö olisi saanut suorastaan muutaman uuden ystävänkin yksinomaan tämän päätökseni ansiosta. Otin kantaa eettiseen suuntaan ja sain sen ansiosta ihmisiltä hyvää tahtoa lähes ilmaiseksi. Punaniskalihansyöjien syrjäkatseita en juuri saanut, enkä niistä muutenkaan olisi piitannut, koska en heitä muutenkaan ystävikseni kaipaa.

Kuvan lähde: peta2

Meni muutama kuukausi ja jatkoin elämääni kuin aina ennenkin. Tuli joulu, ja äidin ruokapöydässä ei mieleeni juolahtanut muutamaa kuukautta aiemmin julistamani lihalakko, olinhan jatkanut elämääni käytännössä kuin ennenkin. Söin siis kinkkua, maksapasteijaa ja muita perinneruokia innolla, koska halusin jatkaa ihania jouluperinteitä ja nauttia niistä täysin siemauksin.

Vasta joulun jälkeen sisareni kysyi minulta vaivihkaa, enkö puheistani huolimatta ollutkaan kasvissyöjä. Tajusin vasta silloin, että hups, olin unohtanut koko lakkoni ja eettisen päätökseni herkkupöytien ääressä. Kasvissyöjäystäväni kuulivat tästä myöhemmin ja olivat, kai syystäkin, närkästyneitä. Omasta mielestäni en kuitenkaan ollut tehnyt mitään väärää.

Tai siis tietenkin olin tehnyt väärin. Tai siis tekoni olisi ollut väärä, jos tämä tarina olisi totta. Oikeasti en ole koskaan ollut puhtaasti kasvissyöjä, vaan syön kyllä lihaa, etenkin kanaa, kasvisruoan lisäksi nautinnolla, ja joskus harvoin tulen syöneeksi kunnon pihvinkin. Tämän tarinan tarkoitus olikin havainnollistaa Anni Sinnemäen lähihistoriaa.

Eduskuntavaalihulinassa keväällä 2011 vihreät keksivät mediatemppuna naimalakon, puolustamaan tasa-arvoisen avioliittolain toteutumista. Lakkoon osallistuvat lupasivat seuraavaa:

Me allekirjoittaneet lupaamme, ettemme mene naimisiin tai rekisteröi parisuhdettamme ennen kuin Suomeen on säädetty tasa-arvoinen avioliittolaki. Me haluamme elää Suomessa, jossa jokaisella ihmisellä on samat oikeudet riippumatta siitä, onko hän hetero vai homo.

Anni Sinnemäki oli lakkojulistuksen ensimmäinen allekirjoittaja. Vaan mitä kävikään? Vaalit menivät ja lupaus pääsi unohtumaan, kun omaan elämään tulikin ajankohtaiseksi tilanne, että tekikin mieli mennä naimisiin. Helmikuun 2012 lopussa Sinnemäki solmikin pyhän, vain heteropareille varatun, avioliiton miehensä kanssa. Syitä voi vain arvailla, mutta ensimmäisenä tulee mieleen oma halu, italialaisen miehen ymmärtämättömyys avoliiton suhteen tai lainsäädännölliset etuudet. Yhtä kaikki, Anni päätti lupauksestaan huolimatta käyttää sitä oikeutta, jota mies- ja naispareilla ei ole.

Anni ja aviomies. Kuvan lähde: hs.fi

Iltalehden internetsivujen lainaus kruunaa tämän tarinan:

Siltä osin naimalakko katkesi mun osalta, avioliiton satamaan astellut Sinnemäki nauroi torstaina Iltalehdelle. 

Homoille ja lesboille epätasa-arvoinen asema ja leimaava nimitys "rekisteröity parisuhde" perinteisen avioliitto-nimityksen asemesta ei ole naurun asia. Asiaa ei myöskään yhtään paranna se, että Sinnemäki oli lupauksen ensimmäinen allekirjoittaja. Onko muidenkaan 3434 ihmisen lupauksella enää mitään arvoa, kun aloitteen tekijä rikkoi lupauksena? Ainakaan vertaispainetta lupauksen pitämiseksi ei enää ole.

Raamatut hotelleissa

Huomasin vasta tänään Hesarista asian, josta uutisen mukaan on käyty kalabaliikkia Keski-Suomessa jo päiväkausia. Kummallisesti näinkin herkullinen uutisaihe pääsi leviämään Etelä-Suomeen vasta johtopäätösten jo synnyttyä, joista Hesari nyt meitä pimennossa pysyneitä valisti.

Kuvan kirja ei (valitettavasti) liity tapaukseen.

Viime viikon lopulla Keskisuomalainen uutisoi, että Jyväskylään valmistumassa olevaan hotelliin ei tule raamattuja hotellihuoneisiin. Tämä on uutinen vain siksi, että aivan viime aikoihin asti Suomen Gideonit ovat tarjonneet ilmaiset raamatut hotelleihin, jotka ovat ne perinteen vuoksi ottaneet yöpöydän laatikkoon lojumaan.

Sivuhuomautus: Sain itse, kuten kaikki luokkatoverinikin, gideoneilta ala-asteella pienen punaisen kirjan, vaikka itselläni oli jo kaksi raamattua kotona. Sitähän ei kyselty, kuka sellaisen haluaa, vaan se kaikille jaettiin. Tämä aiheutti myöhemmin tuskaa, kun perinteikkään kasvatukseni vuoksi koin huonoa omatuntoa hävittäessäni tämän punaisen kirjan ja toisen niistä kahdesta muusta pyhästä kirjasta paperinkeräykseen, kun totta puhuakseni sillä yhdellä jäljellejääneelläkään ei ole mitään käyttöä.

Hotellinjohtajan perustelut olivat loogiset: "Uskonnollisen sanoman levittäminen ei kuulu tehtäviimme." Perustelut olisi joku toinen voinut sanoa suoremminkin: eihän kukaan ole ikinä niihin kaikissa muissa hotelleissa lojuviin punaisiin kirjoihinkaan koskenut, ja monia niiden tyrkyttäminen myös loukkaa. Ei siis mitään järkeä jatkaa tätä kuollutta perinnettä enää, vai mitä? Samainen johtaja spekuloi myös, että jollain aikataululla pienistä punaisista kirjoista luovuttaneen myös muissa Jyväskylän saman ketjun hotelleissa.

Mutta miten kävikään? Jotkut loukkaantuivat. Yksi loukkaantuneimmista oli kristillisdemokraattien kaupunginvaltuutettu Juhani Starczewski, joka älähti valittaen jumalattomuutta, josta tämä päätös on oire. Lukijoiden palaute oli luonnollisesti myönteistä ja kielteistä sekaisin. Keskisuomalaisen internetsivuilla lukijat äänestivät raamattujen puolesta (57% vs 43%, otantaharha taattu).

Eikä mennytkään kuin kolme päivää kun uskovaisten painostus puri ja hotellinjohtaja valitsi helpoimman tien ja salli entisen menon jatkua. Gideonit jakavat pienet punaiset kirjat taas jokaiseen huoneeseen myös uuteen hotelliin. Hotellinjohtaja kertoi saaneensa paljon palautetta ja keskustelun vaikuttaneen päätökseen.

Mikä tässä kismittää minua:

• Jos näistä yöpöytäraamatuista haluaa eroon, miksi ei tajua tehdä päätöstä hiljaisesti ilman lehdistötiedotetta? Ei kai kukaan voi ajatella saavansa plussan puolelle jäävää mediajulkisuutta tällaisella kansakuntamme perustuksia repivällä päätöksellä?
• Miten jälleen asiasta valittavat olivat sellaisia, jotka eivät takuulla tarvitse sitä raamattua siellä pöytälaatikossa. Niillä, jotka haluavat oikeasti lukea raamattua hotellihuoneessaan on oma mukana. Kukaan ei myöskään löydä uskontoa elämäänsä hotellin pöytälaatikosta, onneksi. Nämä ihmiset eivät vaan kestä ajatusta yhteiskunnasta, jossa uskonto on oikeasti oma valinta ja ennen kaikkea henkilökohtainen asia. Punaisen kirjan ainoa jäljelläoleva tehtävä onkin kristinuskon olemassaolosta ja asemasta muistuttaminen niin niille, jotka kyseistä uskoa tunnustavat kuin niillekkin, joita kyseisen uskonnon olemassaolo ja valta-asema harmittaa.
• Raamatut hotellihuoneessa eivät ole tämän päivän Suomea. Uskonto on nykyisin henkilökohtainen asia ja hyvä niin. Asiakkaalle tarjolla oleva uskonnollinen opus tuo itselleni mieleen amerikkalaisen yhteiskunnan huonot puolet (tekopyhyys, uskonnon laittaminen järjen edelle, uskonnollisuuden esittämisen tärkeys).
• Vaikka onkin olemassa vieläkin pahempia kirjoja sinne pöytälaatikkoon laitettaviksi, ei se oikeuta raamatun pitämistä siellä "pitämässä pahemmat kirjat poissa".